Miten selvitä arjesta?

Monelle arki on se tuki ja turva johon elämässä voi aina luottaa. Arki voi tarkoittaa eri asiaa eri ihmisille, mutta yleisesti ottaen se koostuu jokapäiväisen elämän rutiineista. Suurin osa ihmisistä tähtää tähän jokapäiväiseen arkeen opiskelemalla, etsimällä työpaikan jossa viihtyisi eläkeikään saakka, perustamalla perheen, ostamalla asunnon... Lista voisi jatkua pidemmälle, mutta pääpiirteittäinhän tämä on sitä normaalia elämää. Joskus arki kuitenkin tuntuu äärettömän ahdistavalta. Itse vasta opettelen tähän asenteeseen, että arki on hyvä. Olen aina ollut sitä tyyppiä, joka singahtelee elämässä suuntaan ja toiseen, useimmiten ajattelematta asioiden merkitystä pidemmällä tähtäimellä.

Omaa asennettani ja elämänmuutoksiani kuvaa hyvin se kerta, kun irtisanouduin töistä, muutin pois asunnostani ja muutin silloisen poikaystäväni kanssa Los Angelesiin. Matkan varrella käväisimme vielä Keski-Amerikassa reppureissaamassa. En todellakaan säästänyt rahaa pitkiä aikoja tätä varten, vaan lopputilin turvin ja töiden toivossa lähdimme matkaan. Tuntui, että jokainen kauhisteli ja jännitti puolestani, mutta itse lähdin matkaan edes ajattelematta etteikö homma toimisi. Pääseehän sieltä aina takaisin. Oli myös sivuseikka, että oleskeluluvan saa vain kolmeksi kuukaudeksi. En myöskään hetkeäkään epäillyt ettenkö olisi päässyt takaisin porukoiden luokse asumaan mikäli homma ei toimisi ja joutuisin palaamaan maitojunalla kotiin. Läksiäislahjaksi sain mm. tarrasukat entisiltä työkavereilta, joka taisi olla hienovarainen vihje :)

Paljon suuremmaksi ongelmaksi aina koin sen tavallisen arjen. Sain aina pidemmän seesteisen ajan jälkeen "levottomat jalat" ja olin masentunut siitä, kun elämässä ei tapahdu mitään. Losin jälkeen ja sen parisuhteen päätyttyä koin suurta ahdistusta, kun elämästä tuli taas tylsää ja normaalia. Halusin irti siitä maailmaa riivaavasta oravanpyörästä, jossa tarkoitus oli vaan opiskella, tehdä töitä, perustaa perhe ja lopulta kuolla. Lähdin yksin Intiaan ja Nepaliin melkein kahdeksi kuukaudeksi, koska halusin vain matkustaa. Tuntui, että tämä oli se tapa miten halusin elää. Juuri ennen matkaa tapasin tietysti sitten nykyisen poikaystäväni, joka vaikutti valitettavan paljon reissun luonteeseen. On ihan hirveää olla erossa siinä suhteen alkutaipaleella, kun on ihan h-i-r-v-e-ä ikävä :D

Intia ja Nepal on tällä hetkellä viimeinen reissu jossa kävin yksin ja missä sain viettää sitä täydellisen vapaata aikaa itseni kanssa. Sen jälkeen päädyin taas tuttuun ja turvalliseen vaatemyyjän työhön, joka oli ollut turvatyöpaikkani jo monta vuotta, mutta ei antanut mitään mun elämälle. Sain vihdoin ja viimein kipinän opiskeluun (7 vuotta lukion jälkeen), jonka jälkeen olen kamppaillut tasaisin väliajoin tästä kamalasta arkiahdistuksesta. Toisaalta opiskelen sitä alaa mikä ihan oikeasti kiinnostaa, saan siitä ihan oikeasti iloa ja voin kuvitella itseni tekemässä bioanalyytikon työtä. Olen nyt selvinnyt melkein kaksi vuotta ja edessä olisi vielä vuosi puserrettavaa. Pelottavinta on kuitenkin se kamala asia opiskelujen jälkeen, se arki.

Arkiahdistus vaikuttaa jopa parisuhteeseen. Yllättävää kyllä olen aina ollut parisuhdetyyppiä ja seurustellut monia vuosia yhtäjaksoisesti. Suurimpia haasteita tuo kuitenkin se, kun parisuhteesta tulee tylsä. Eli se vaihe, kun jaetaan elintila keskenämme ja ei paljoa muuta tehdä (ei edes ehditä) kun käydään töissä, opiskellaan, siivotaan kotia ja keskustellaan siitä, että syödäänkö päivälliseksi kanaa vai pasta bolognesea. Monen eron syynä on varmasti tylsistyminen, kun ei koeta, että mikään muuttuisi tai tapahtuisi mitään mielenkiintoista tulevaisuudessa. Yhdistettynä jonkinlaiseen konfliktiin yhdistelmä on usein hajottava. En ehkä halua pohdiskella omia erojani julkisesti, sillä syitä on ollut monia, joista ainoastaan yksi saattoi johtua osittain tylsistymisestä ja arkikammostani.

Nykyinen parisuhde tarjoaa sitten vähän suurempia ongelmia. Arkea ei ole edes näkyvissä. Luulisi siis, että olisin varsin tyytyväinen tilanteeseen? Olen kuitenkin huomannut tässä epätietoisuudessa sen hyvän puolen, että kaipaan sitä lohtua minkä arki toisi. Olisi ihana tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, missä olemme vuoden päästä, missä voin työskennellä jos emme ole Suomessa? On kuitenkin aika suuri todennäköisyys, että emme jää Suomeen valmistumisen jälkeen. Ainakaan M ei jää. Tiedossa voi siis olla kaukosuhde, asumista ulkomailla ja mahdollisesti työttömyyttä. Monta kysymystä, johon ei voisi vastata kuin kristallipalloon katsomalla.

Otsikko on ehkä hämäävä, sillä en todellakaan osaa antaa vastausta miten selviäisi arjesta. Ennen selvisin välttelemällä sitä parhaani mukaan. Ehdin kuitenkin oppia itsestäni paljon asioita tässä pitkässä välissä, kun en ihan oikeasti tiennyt mitä haluan elämässäni tehdä. En ehkä vieläkään täysin tiedä, mutta arki on nykyään huomattavasti vähemmän vihamielinen sana mitä ennen. Haluaisin asettua sentään johonkin aloilleni, kuitenkin niin, että mahdollisuuksien mukaan pääsisi matkustelemaan. 

Tästä tuli melko synkeä ja itsepohdintaa täynnä olevaa tekstiä. Kummasti inspiroituu pohdiskelemaan elämän tarkoitusta, kun pitäis keskittyä fysiikan uusinnasta läpipääsemiseen. Toivon todella, että vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen ei ole neljäkymmentäkaksi. Se olisi todella masentavaa :D Douglas Adamsin lisäksi laitan loppukevennyksenä lempikuvani mun arjen sankareista.

Turistina Helsingissä

Kuvat ovat vieraamme ottamia :)

Couchsurfing on ollut aiemminkin puheena tässä blogissa, mutta nostanpa aiheen jälleen esille vähän toisesta näkökulmasta. Olen nimittäin nyt jo reilun vuoden verran oman surffailun ja kaffitreffien lisäksi M:n kanssa päästäneet kotiimme tuiki tuntemattomia ihmisiä sohvallemme yöpymään. Etenkin työpaikan kahvipöydässä saan kuulla järkyttyneitä kommentteja siitä, että kuinka me uskallamme. Me suomalaiset tunnumme olevan aika reviiritietoista kansaa ja koti on ehdottoman pyhä paikka, eikä sinne tuntemattomat pääse tosta noin vaan. No meillepä pääsee, tosin aika tiukan seulan läpi :D

Miksi haluan toimia hostina? Koska voin antaa ihan mielettömän kokemuksen jollekin matkaajalle. Eikä tähän tarvita luxusasuntoa tai rahallista panostusta. Asumme HOASin perus pienkaksiossa ja saamme silti ihastelevia kommentteja vierailta. Se on se erilainen kulttuuri ja elämäntyyli. Muistan vieläkin kun valko-venäläinen pariskunta istui meidän sohvalla ja naisen mielestä olimme kuin toisella planeetalla. Olin kierrättänyt heitä ympäri Helsinkiä ja ymmärrän, että Tallinnan vanhankaupungin jälkeen meidän keskusta voi olla aika meh, mutta olin silti hämmentynyt kuinka innottomilta he vaikuttivat. Kaikki muuttui kun pääsimme keskustasta kotiimme. Saimme moneen kertaan vakuutella, että ei, meidän tavaroita ei ole koskaan terassilta varastettu vaikka ne ovatkin siellä 24/7. Kuviakin oli pakko ottaa sekä terassista, että pihan yhteisgrillistä. Olen myös laulanut kahden puolalaisen kanssa youtuben avulla Muumien tunnaria suomeksi ja heidän mielestä se oli vaan ihan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n hassua (siis se, että muumit puhuivat Suomeksi. Ja suomen kieli tietysti).

Vaikka heille meidän ihana Helsinkimme ei ollutkaan SE juttu, monelle muulle se on ollut. Meillä on käynyt vieraita tähän mennessä Puolasta useampi ihminen (varmaan M:n kotikaipuuta kutsua maanmiehiään heh), Amerikasta, Valko-Venäjältä ja Argentiinasta. Kaikille heistä (paitsi valko-venäläisille ;D) Helsinki on ollut käsittämättömän upea paikka. Tämä saattaa tulla yllätyksenä meille vaatimattomille paikallisille, joiden ensimmäinen kysymys matkailijoille tuntuu olevan, että miksi ihmeessä tänne?! Eihän täällä ole mitään nähtävää. Couchsurfingin avulla olen nähnyt Helsinkiä ihan uusin silmin ja oppinut arvostamaan sen monipuolisuutta! 

Onko ongelmia syntynyt? Ei kertaakaan :) Kaikki vieraat ovat olleet erittäin hyväkäytöksisiä ja mukavia vieraita. Kerran olen joutunut pyytämään sohvalle jo mukavasti asettautunutta surffaria jättämään kengät eteiseen. Aina välillä unohtuu, että joillekin se voi olla outoa. Suurin osa tulee mukanaan koko arsenaali varusteita, eivätkä oleta olevansa hotellissa. Toki olen aina tarjonnut esimerkiksi pyyhkeitä käyttöön, ettei rinkkaan tarvitse sitten märkiä tunkea meiltä lähtiessä. Vaikka vieraat joutuvatkin nukkumaan sohvalla, olen silti aina pedannut sängyn. Rahaa hostina olemiseen ei tarvitse investoida yhtään sen enempää kuin haluaa. Matkaajat useimmiten tuovat omat eväät tai vaihtoehtoisesti tarjoutuvat kustantamaan oman osuutensa ruokakustannuksista. Olemme myös saaneet viskipulloa kiitokseksi ja kaikenlaista pientä kivaa muistoa. Monista olemme kuulleet myös jälkikäteen, eli aina kyseessä ei ole pelkkä yhden yön juttu :P

Kylähullut

Brentwoodissa on oma kylähullunsa. Monta kertaa olen jo kävellyt koirapuiston ja sen viereisen parkkipaikan ohitse ihastellen tämän kyseisen herran tuotoksia, mutta aina on jäänyt kuvat ottamatta. Mies kulkee lähistöllä tonkien roskiksia ja löytäen mitä erilaisimpia "aarteita". Keräilyn jälkeen hän tekee puiden juurille erilaisia kollaaseja ja taideteokset vaihtuvat silloin tällöin. En ole koskaan häntä vielä nähnyt itse teossa, joten sitä odotellessa. Roskistakin saa ihmisiä piristävää taidetta. 

Mulla on ollut äärimmäisen tylsä viikonloppu. Sky on ollut Vegasissa nyt neljä päivää ja itse olen viettänyt aikaani Mintyn luona. Koko viikonloppuna en tehnyt muuta kuin istuin koneella, kävin kaupassa ostamassa ruokaa ja kävin kuntosalilla kaksi kertaa päivässä. Joku voisi luulla mun käyvän ihan ylikierroksilla salilla käymisilläni. Todellisuus on se, että mä olen ehkä suurin liikunnanvihaaja numero yksi. Vihaan kuntosalia, vihaan juoksemista ja vihaan kaikkea missä tulee hiki, naama on punainen ja puuskutan. Siksi olen päättänyt, että käyn salilla joka ikinen päivä, edes istumassa laitteissa ja kuuntelemassa musiikkia. Yritän työstää aivoilleni ajatusta kuntosalin positiivisuudesta. Ja se alkaa tehota!

Monta vuotta olen yrittänyt saada itseni liikkumaan muutenkin kuin käymällä kaupassa hakemassa lisää karkkia. Kun olen aloittanut salilla käymisen, se tössähtää siihen, että pidän "välipäiviä" tai tulen "kipeäksi". Juokseminen se vasta hirveätä onkin. Aina on liian kylmä, liian kuuma, sataa ja muuta ikävää. Kuntosalien juoksumatot taas ovat mun mielestä aina olleet keskiaikaisia kidutusvälineitä, joten en ole edes koskaan aiemmin suostunut kokeilemaan. Sehän samalla tyhjentäisi mun argumentin ulkona vallitsevan sään huonoudesta...

Eli tsädääm, mä olen juossut jo kaksi kertaa juoksumatolla yli 25 minuuttia ja se on saavutus se! Mulle siis. Eikä edes tuntunut yhtään niin pahalta kuin olin pelännyt. Salillakin olen jaksanut viettää sen verran aikaa, että osaan nyt jotenkuten leikkiä niiden laitteiden kanssa. Enkä ole edes pelästynyt vaikka joku muukin on sattunut viereiselle matolle. Normaalistihan se on tilanne, jossa kaikki tietysti kyylää kuinka laiskasti juoksen ja lopetan jo niin nopeasti ;)

Kaiken pointtina on tietysti se fakta, että musta tulee vanha (buhuu) ja alan jo huomata, etten enää voikkaan syödä just sitä mitä huvittaa. Ennen vetelin ilolla ihan yhtä paljon mässyä ja mättöä kuin nykyäänkin, mutta silloin ne syödyt kalorit eivät kasaantuneet minnekään muualle kuin tisseihin. Nykyään kiloja löytyy sitten vähän kaikkialta ja sekös ketuttaa. Ruoka on niin maailman mahtavin asia, etten halua lopettaa siitä nautiskelemista, joten sen sijaan liikun enemmän. Nih. Suosittelen muillekin liikunnanvihaajille hengailemista kuntosalilla pakolla. Kyllä sitä alkaa tekee mieli tehdäkin jotain, kunhan ekana totuttaa aivonsa ihan ajatukseen kuntosalista ja liikkumisesta!

Suklaaikävä

Reissaaminen on ihanaa, vapauttavaa ja sillä tavoin kokee jatkuvasti uusia asioita. Joskus kuitenkin kyllästyy joka päivä vaihtuviin maisemiin ja kaipais sitä jotain tuttua ja turvallista ympärillensä. Tänään erityisesti olisin voinut antaa vaikka oikean käteni fazerin sinisestä suklaalevystä. Sit sitä menee makeannälässä paikalliselle kioskille ja sieltä löytyy vain kummallisia pikkuruisia suklaakeksipussukoita jonka suklaa maistuu oudolle suussa ja epämääräisiä leivoksia. Mä haluan fazeria ja makuunin punaisia kirpeitä pääkalloja! Nyt heti!

Hiukan kotoisuuden tuntua tuo sentään se, että voidaan viettää ilta esimerkiksi leffoja tai sarjatuotantokausia katsellen. Eilinen 10 tunnin laivamatka pelastui muutaman tunnin tehismaratonilla ja kirjoittaessa valmiiksi blogia. Ah kuinka tekniikka on ihanaa. Mikäli läppäri ei olisi ollut mukana, olisimme joutuneet tyytymään espanjaksi dupattuihin kauhuelokuviin, joita tietysti huudatettiin tarpeeksi kovalla niin ettei nukkumisestakaan tullut mitään.

Reissussa todellakin rähjääntyy. Lähdimme reissuun 18. päivä ja tänään oli ensimmäinen kerta kuin saimme vaatteet pesuun. Enkä todellakaan ottanut ylimääräistä vaatetusta mukaan, joten ilman sukkia meni pari päivää ja alkkareita nyrkkipyykkäsin kuppasissa hotellihuoneiden käsienpesualtaissa shampoolla... Ei vain ole yksinkertaisesti ollut aikaa, koska tätä ennen olemme matkustaneet lähes joka päivä lukuunottamatta Bocas del toron kolmen päivän stoppia. Silloin rinkasta löytyi vielä muutama puhdas vaatekappale, joten tarvetta parin vaatteen pesulle ei ollut. Ja sitäpaitsi se oli kallista :D Mutta enivei, pienistä asioista muodostuu iso ilo, kuten rinkallisesta puhtaita vaatteita. En malta odottaa huomista!

Suihkussa käyminenkin on joskus aika extreme- laji, ainakin tällaiselle nössykälle joka rakastaa pitkiä kuumia suihkuja. Ne on vaihtuneet välillä pienellä paineella lirutteleviksi erittäin lyhyiksi ja välillä jääkylmiksi suihkuiksi. Näinkin hiostavalla ilmalla peseytymisen välttely kostautuu aika nopeasti, joten se on vain kestettävä. San Carlosissa taas vettä ei tullut illalla ollenkaan ja vessakin huuhdottiin käsipelillä heittämällä sammiosta vettä perään. 

Reissailun varjopuolia on jatkuva epätietoisuus, varsinkin kun matkustaa mentaliteetilla tulee mitä on tullakseen. Esimerkiksi hotellien kanssa ollaan päädytty etsimään huoneita vasta paikan päällä. Välillä saa siis könytä rinkka selässä pidemmänkin aikaa kyselemässä hotellien hintoja (tsiisus ovat muuttuneet parissa vuodessa mitä on suosituksia yrittänyt netistä katsella) tai kuten eilen, joutua pimeässä keskellä yötä herättelemään hotellinomistajia huonohkolla menestyksellä. Eikä edes puhuta siitä Sixaolan murjusta jossa oli torakoita ja maksoimme siitä enemmän kuin monesta todella kivoista huoneista. Vituttaa edelleen :D

Olisi myös kannattanut opetella joskus Espanjaa. Costa Ricassa ja Panaman turistirysissä englantia puhuttiin laajalti. Täällä Nicaraguassa elehdimme paljolti käsin ja yritämme heikolla espanjallamme pärjätä. Osaan sentään sanoa uno aqua grande por favor! Emme siis kuole janoon. Skylla on todella hyvä kielipää ja hän sentään osaa sanoa muutaman fraasin enemmän ja ymmärtääkin enemmän. Olen vaikuttunut ja kateellinen, tietysti ;) Joskus iskee myös todellinen blackout kun yritän ilmaista itseäni Skylle englanniksi eikä sekään onnistu, niin sitä kaipaisi jonkun jolle puhua puhtaasti ihanaista Suomen kieltä!

Koska reissaamisen pitää olla hauskaa, innostavaa ja rentouttavaa, aiomme tästä eteenpäin hidastaa tahtia huomattavasti. Vietämme täällä Ometepellä nyt fiiliksen mukaan vajaan viikon. Riippuen paljolti siitä kiipeämmekö jommalle kummalle näistä tulivuorista vai emmekö. Puhtaasti siitä syystä, että sen jälkeen emme varmaan pysty kävelemään pariin päivään mikäli se on yhtä rankkaa kuin viimeksi Sumatralla. Sen jälkeen siirrymme Granadan kautta Managuaan jossa toivottavasti emme joudu yöpymään ja lennälle big corn islandille. Siellä vietämme loppuajan biitsillä nautiskellen. Paluulento on 13. päivä Costa Ricasta, joten aikaa on vielä.

Zau

Aurinkoa suonensisäisesti, kiitos!

Ei varmaan vois olla enemmän masentunut, varsinkin kun jäljellä on enää 2 kokonaista päivää reissuun ja istun sohvalla kanyyli kädessä :D Tiistaina kohoaa peltilehmä kohti korkeuksia suuntanaan Los Angeles, mutta sitä ennen täällä kotona on kova kamppailu tervehtymisen toivossa. Sormet ja varpaat ristissä toivon, ettei tarvitse potea jossakin puoliviidakossa samaan aikaan dengue kuumeen ja malarian kanssa. Sky on jo kerran dengue kuumeen kärsinyt, joten hänen paranee vältellä uusia tartuntoja.

Tarkoituksena on siis lentää suoraan Los Angelesista Costa Ricaan, josta jatkamme matkaamme Nicaraguaan ja pyörähdämme ehkä Panamassakin. Itseasiassa turha sitä on sanoa minne menee, suunnitelmat muuttuvat kuitenkin matkan varrella kun paluulippua ei ole, ja aikataulukin venyy tarvittaessa. Jossain vaiheessa olis tarkoitus kyllä päästä takaisin Losiin, etsiä sieltä jonkinlainen kämppä ja sitä ennen bunkata vapaaehtoisten (eli ystäväparkojen) nurkissa. Työt olis myös ihan jees, ainakin Sky on kykenevä jopa laillisesti siellä työskentelemään. Oma kohtaloni on vielä avoin, yritän haistella itselleni mahdollisuuksia kevättä varten jolloin olisimme palaamassa Losiin.

Huomenna pitäisi luovuttaa kämppä, joten vissiin pitäisi siivota ja samalla pakata rinkka lähtökuosiin. Ikävä tulee varsinkin kahta karvakauhistusta, ei tosin niiden karvoja. Onneksi sisko on kuitenkin luvannut muistaa ripotella kupin pohjalle ruokaa aina sen kiiltäessä tyhjyyttään ja oman nenätuntemuksensa mukaan siivota namilaatikonkin. 

Osittain tästä tulee matkablogi, mutta osittain myös lievää päiväkirjan tynkää siitä kuinka lähdetään maailmalle ilman mitään varmuutta mistään (paitsi, että jouluna pääsee äidin lihapatojen ääreen). Ja ei, en ole rikas, joten lompakon pohjassa on reikä hyvinkin nopeasti ellei Losista löydy töitä ;) 

Tänään juuri eräs tuttuni Losista postasi facebookkiin seinälleni, että alappas tulla nauttimaan näistä 40 asteen lämmöistä. OI KYLLÄ KIITOS! Mulla vaan tennarinpohjat vilkkuu kun jätän tän harmaan, sateisen, kylmän ja iljettävästi talvelta haiskahtavan Suomen maan taakseni.

Zau.