Monelle arki on se tuki ja turva johon elämässä voi aina luottaa. Arki voi tarkoittaa eri asiaa eri ihmisille, mutta yleisesti ottaen se koostuu jokapäiväisen elämän rutiineista. Suurin osa ihmisistä tähtää tähän jokapäiväiseen arkeen opiskelemalla, etsimällä työpaikan jossa viihtyisi eläkeikään saakka, perustamalla perheen, ostamalla asunnon... Lista voisi jatkua pidemmälle, mutta pääpiirteittäinhän tämä on sitä normaalia elämää. Joskus arki kuitenkin tuntuu äärettömän ahdistavalta. Itse vasta opettelen tähän asenteeseen, että arki on hyvä. Olen aina ollut sitä tyyppiä, joka singahtelee elämässä suuntaan ja toiseen, useimmiten ajattelematta asioiden merkitystä pidemmällä tähtäimellä.
Omaa asennettani ja elämänmuutoksiani kuvaa hyvin se kerta, kun irtisanouduin töistä, muutin pois asunnostani ja muutin silloisen poikaystäväni kanssa Los Angelesiin. Matkan varrella käväisimme vielä Keski-Amerikassa reppureissaamassa. En todellakaan säästänyt rahaa pitkiä aikoja tätä varten, vaan lopputilin turvin ja töiden toivossa lähdimme matkaan. Tuntui, että jokainen kauhisteli ja jännitti puolestani, mutta itse lähdin matkaan edes ajattelematta etteikö homma toimisi. Pääseehän sieltä aina takaisin. Oli myös sivuseikka, että oleskeluluvan saa vain kolmeksi kuukaudeksi. En myöskään hetkeäkään epäillyt ettenkö olisi päässyt takaisin porukoiden luokse asumaan mikäli homma ei toimisi ja joutuisin palaamaan maitojunalla kotiin. Läksiäislahjaksi sain mm. tarrasukat entisiltä työkavereilta, joka taisi olla hienovarainen vihje :)
Paljon suuremmaksi ongelmaksi aina koin sen tavallisen arjen. Sain aina pidemmän seesteisen ajan jälkeen "levottomat jalat" ja olin masentunut siitä, kun elämässä ei tapahdu mitään. Losin jälkeen ja sen parisuhteen päätyttyä koin suurta ahdistusta, kun elämästä tuli taas tylsää ja normaalia. Halusin irti siitä maailmaa riivaavasta oravanpyörästä, jossa tarkoitus oli vaan opiskella, tehdä töitä, perustaa perhe ja lopulta kuolla. Lähdin yksin Intiaan ja Nepaliin melkein kahdeksi kuukaudeksi, koska halusin vain matkustaa. Tuntui, että tämä oli se tapa miten halusin elää. Juuri ennen matkaa tapasin tietysti sitten nykyisen poikaystäväni, joka vaikutti valitettavan paljon reissun luonteeseen. On ihan hirveää olla erossa siinä suhteen alkutaipaleella, kun on ihan h-i-r-v-e-ä ikävä :D
Intia ja Nepal on tällä hetkellä viimeinen reissu jossa kävin yksin ja missä sain viettää sitä täydellisen vapaata aikaa itseni kanssa. Sen jälkeen päädyin taas tuttuun ja turvalliseen vaatemyyjän työhön, joka oli ollut turvatyöpaikkani jo monta vuotta, mutta ei antanut mitään mun elämälle. Sain vihdoin ja viimein kipinän opiskeluun (7 vuotta lukion jälkeen), jonka jälkeen olen kamppaillut tasaisin väliajoin tästä kamalasta arkiahdistuksesta. Toisaalta opiskelen sitä alaa mikä ihan oikeasti kiinnostaa, saan siitä ihan oikeasti iloa ja voin kuvitella itseni tekemässä bioanalyytikon työtä. Olen nyt selvinnyt melkein kaksi vuotta ja edessä olisi vielä vuosi puserrettavaa. Pelottavinta on kuitenkin se kamala asia opiskelujen jälkeen, se arki.
Arkiahdistus vaikuttaa jopa parisuhteeseen. Yllättävää kyllä olen aina ollut parisuhdetyyppiä ja seurustellut monia vuosia yhtäjaksoisesti. Suurimpia haasteita tuo kuitenkin se, kun parisuhteesta tulee tylsä. Eli se vaihe, kun jaetaan elintila keskenämme ja ei paljoa muuta tehdä (ei edes ehditä) kun käydään töissä, opiskellaan, siivotaan kotia ja keskustellaan siitä, että syödäänkö päivälliseksi kanaa vai pasta bolognesea. Monen eron syynä on varmasti tylsistyminen, kun ei koeta, että mikään muuttuisi tai tapahtuisi mitään mielenkiintoista tulevaisuudessa. Yhdistettynä jonkinlaiseen konfliktiin yhdistelmä on usein hajottava. En ehkä halua pohdiskella omia erojani julkisesti, sillä syitä on ollut monia, joista ainoastaan yksi saattoi johtua osittain tylsistymisestä ja arkikammostani.
Nykyinen parisuhde tarjoaa sitten vähän suurempia ongelmia. Arkea ei ole edes näkyvissä. Luulisi siis, että olisin varsin tyytyväinen tilanteeseen? Olen kuitenkin huomannut tässä epätietoisuudessa sen hyvän puolen, että kaipaan sitä lohtua minkä arki toisi. Olisi ihana tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, missä olemme vuoden päästä, missä voin työskennellä jos emme ole Suomessa? On kuitenkin aika suuri todennäköisyys, että emme jää Suomeen valmistumisen jälkeen. Ainakaan M ei jää. Tiedossa voi siis olla kaukosuhde, asumista ulkomailla ja mahdollisesti työttömyyttä. Monta kysymystä, johon ei voisi vastata kuin kristallipalloon katsomalla.
Otsikko on ehkä hämäävä, sillä en todellakaan osaa antaa vastausta miten selviäisi arjesta. Ennen selvisin välttelemällä sitä parhaani mukaan. Ehdin kuitenkin oppia itsestäni paljon asioita tässä pitkässä välissä, kun en ihan oikeasti tiennyt mitä haluan elämässäni tehdä. En ehkä vieläkään täysin tiedä, mutta arki on nykyään huomattavasti vähemmän vihamielinen sana mitä ennen. Haluaisin asettua sentään johonkin aloilleni, kuitenkin niin, että mahdollisuuksien mukaan pääsisi matkustelemaan.
Tästä tuli melko synkeä ja itsepohdintaa täynnä olevaa tekstiä. Kummasti inspiroituu pohdiskelemaan elämän tarkoitusta, kun pitäis keskittyä fysiikan uusinnasta läpipääsemiseen. Toivon todella, että vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen ei ole neljäkymmentäkaksi. Se olisi todella masentavaa :D Douglas Adamsin lisäksi laitan loppukevennyksenä lempikuvani mun arjen sankareista.
